UFO-hankkeen puitteissa olen paitsi itse ollut toteuttamassa erilaisia VR-materiaaleja ja –kokeiluja, myös saanut tutustua muiden tekemisiin. Vastaan on tullut monenlaisia sovelluksia, jotka saattaisivat hyvinkin hyödyttää ja ilahduttaa omaa organisaatiotani. Pelimaailmojen lisäksi VR-teknologian avulla voi tutustua erilaisiin todellisiin tai kuviteltuihin tiloihin alkaen logistikaan varastosta ja suurkaupunkien katumaiseimista ulkoavaruuteen sekä jo kadonneiden historiallisten ympäristöjen rekonstruktioihin. VR-teknologian avulla pystyy esittelemään etänä osaamistaan erilaisissa ammattitehtävissä, harjoittelemaan lentokoneella lentämistä tai kokeilemaan työtuturvallisuustaitojaan. Voi kohdata turvallisesti haastavia tilanteita sekä tutustua koneiden toimintaan, jopa mennä niiden sisälle.
Tänään olen menossa Espoon kaupunginteatteriin katsomaan rakkaussimulaatiota. Ilmeisesti siis myös tunteet ovat koettavissa immersiivisesti. VR-ympäristöjä voi käyttää rentoutuksen apuna ja viettää vaikkapa hetken virtuaalimetsän rauhoittavien äänien ja maisemien keskellä. Kuulemma on jossain kokeiltu jo hallusinaatiokonettakin, jossa tekoäly oli kytketty VR-teknologiaan niin että on mahdollista kokea reaaliaikaisesti tekoälyn tuottamia unenomaisia maisemia ja näkyjä.
On ollut jännittävää olla mukana kokeilemassa VR:n mahdollisuuksia vaiheessa, jossa uusi teknologia on lyömässä itseään läpi. Kiinnostavaa on myös nähdä, mitkä käyttötavat jäävät ja mihin alkuinnostuksen jälkeen kyllästytään. Ja tietysti, mitä ennennäkemätöntä on vielä luvassa.
Voi toisaalta kysyä: miksi keinotodellisuus? Miksi tyytyä jäljitelmään? Miksi makoilisin virtuaalimetsässä, jos voisin mennä luontoon? (Ja jos minun ei ole mahdollista päästä luontoon, pitäisikö ongelma ehkä ratkaista jotenkin?) Miksi valitsisin virtuaalisen vuorovaikutuksen tai kokemukset, kun voisin saada todellisiakin? (Ja edelleen, jos tämä ei ole mahdollista, onko ratkaisu se, että pakenen omia ja muiden rajoitteita digimaailmoihin?) Miksi ylipäätään haluaisin sitoa itseni teknologiaan, jos saman asian voin tehdä ilmankin? Teknologia on kallista, siihen kuluu luonnonvaroja eikä sen käyttö aina ole niin vaivatonta kuin markkinapuheissa annetaan ymmärtää.
Ajattelen, että suhteessa teknologiaan on pohjimmiltaan kahdenlaista orientaatiota. Välillä meitä saattaa itseisarvoisesti kiinnostaa itse teknologia, samalla tavalla kuin urheilu tai taide saattaa kiinnostaa ihan vain siksi että se palkitsee. Haluamme oppia teknologiasta, koska on kiva nähdä, miten se toimii ja mitä sillä voi tehdä. Uusi teknologia ei ehkä ole välttämätön, mutta siinä on potentiaalia! Voisimme elää ilmankin, mutta tekniikka saa luovuutemme kukkimaan ja hieroo miellyttävästi älynystyröitämme.
Välillä taas haluamme saada aikaiseksi asioita, jotka eivät lähtökohtaisesti ole teknologiasia. Minun on esimerkiksi suomen opettajana ohjattava opiskelijoitani toimimaan suomeksi suomalaisessa työelämässä, reaaliaikaisesti kasvokkain ja livenä. Teknologia voi olla siinä hyvä apu – olettaen että se on laadukasta, tarpeisiini sopivaa, ei liian kallista, helposti saatavilla ja että oppimateriaalin valmistaminen sen avulla on nopeaa ja kätevää ja minun pedagogisia näkemyksiäni myötäilevää. Jos nämä ehdot eivät toteudu, siitä on lähinnä vaivaa. Ei jatkoon!
Uskon, että jokainen voi tunnistaa itsensä jommastakummasta tai (kuten minä) molemmista ryhmistä tilanteen mukaan. Onneksi, sillä jos halutaan saada toimivia teknologisia ratkaisuja todellisiin tarpeisiin, molempia orientaatioita tarvitaan. Ilman kokeilevaa ja uteliasta mieltä ei synny mitään uutta, ja ilman kriittistä kuluttajaa syntyy vain kertakäyttöisiä leluja.
Maria Förbom
Live
Kuva. Flickr/Laura Loveday (CC). Charles Chaplin elokuvassa Nykyaika (1936).
