Kävin VR-maailmoista kiinnostuneena teatterin ystävänä katsomassa Espoon kaupunginteatterissa vaikeasti selitettävän mutta sitäkin kiehtovamman Rakkaussimulaatio EVEn.
Kun lukee Espoon kaupunginteatterin ja Avatar’s Journey -tuotantoyhtiön yhteistyönä tekemän poikkitaiteellisen ja -tieteellisen tuotannon ohjelmasta tekijöiden nimiä, herättävät kiinnostuksen monenlaiset perinteiseen teatteriin kuulumattomat toimenkuvat. Käsikirjoittajan, dramaturgin ja näyttelijöiden mukana lisäksi on VR- ja kokemussuunnittelijoita, läheisyysohjaaja, AI-ohjelmoijia sekä hahmokonsultti.
Monimuotoinen osaajajoukko on luonut kokonaisuuden, jossa voi ihailla ylleen kaartuvaa tähtitaivasta ja sukellella virtuaalimeressä. Siellä on mahdollista kommunikoida muiden osallistujien kanssa oman kehon liikkeitä reaaliaikaisesti heijastelevan avatarhahmon ja erivärisien energiasuihkujen avulla. Kokemus oli itselleni lajissaan ensimmäinen ja sikäli ainutlaatuinen ja hämmästyttävä.
Vaikka teknologia oli uusinta uutta, ei näytelmässä tyydytty vain sen ihasteluun. Scifi-henkinen kehyskertomus sijoittuu tuleville vuosikymmenille, jolloin ihmisen on mahdollisuus tallentaa tietoisuutensa ja tunteensa algoritmin muodossa ja jatkaa siinä elämäänsä. Koska maailma on ilmastonmuutoksen seurauksena hukkumassa, ei muuta vaihtoehtoa taida ollakaan.
Osallistuja saa valita kolmesta ihmiskohtalosta kaksi, joiden tarinoihin ja ennen kaikkea rakkauksiin hän tutustuu. Kaikkien virtuaalitodellisuuden sääntöjen mukaan katsoja on aktiivinen toimija, joka osallistuu tarinaan. Teos perustuu pitkälle liikkeeseen ja ohjaa lähestymään, jopa koskettamaan.
Itseäni teos osallisti välillä enemmän kuin toivoinkaan. Oli kiusallista vaihtaa sydämestä pulppuvia vaaleanpunaisia säteitä naapurihuoneen tyypin avatarin kanssa, kun olin vasta viisi minuuttia aiemmin kohdannut hänet aulatilassa. Toki mieluummin näin kuin että olisin ampunut häntä laserpyssyllä, kuten joissain toisissa maailmoissa voisi sattua.
Lisäksi kaipasin yleisöä. Siis sitä lämmintä hengittävää heimoa, joka on kokoontunut pimeään katsomoon eläytymään, jännittämään, nauramaan ja ehkä ärsyyntymäänkin yhdessä. Siihen verrattuna oma eristetty huone, johon EVE-laboratorion työntekijöiksi pukeutuneet näyttelijät jokaisen osallistujan yksilöllisesti saattoivat VR-silmikkkoa sovittamaan, tuntui kolkolta ja yksinäiseltä.
Rakkautta tarkasteltiin monista näkökulmista. Valitsemissani tarinoissa käsitellyiksi tulivat ainakin halu hoivata, läheisyyden ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet, seksuaalisuus ja anteeksi antaminen. Teoksessa oli taustalla myös tutkimustietoa rakkaudesta. Loppuhuipennus oli jokseenkin julistuksellinen, mutta ainakin teos kävi kiinni niihin teemoihin, joita teatteri on eri keinoin käsitellyt niin kauan kuin on ollut olemassa: rakkauteen ja kuolemaan. RakkaussimulaatioEVE oli mainio maistiainen virtuaaliteatterin mahdollisuuksista – ainakin jos sitä katsoi teatterina. Yhtä hyvin olisin voinut lähestyä sitä pelinä, elokuvana tai kirjallisuutena.
Oheisista linkeistä on taustoitusta, haastatteluja ja esittelyjä aiheesta kiinnostuneille. Valitettavasti esitykset ovat jo päättyneet ja myös Espoon kaupunginteatteri on poistanut esityksen tiedot ja taustamateriaalit sivuiltaan.
Osaako tekoäly rakastaa? | Aalto-yliopisto, linkki aukeaa uuteen ikkunaan.
Teksti: Maria Förbom
Kuva: Eero Tiainen/ Espoon Kaupunginteatteri
